Vätsärin erämaa, Sevettijärven ympäristö ja Kaldoaivin itäosat ovat Suomen järvitiheintä aluetta. Erillisiä järviä ja lampia löytyy alueelta pilvin pimein. Seutu onkin mitä oivallisin melontakohde etenkin avokanootilla. Sopivasti järviä ja niiden välisiä kannaksia yhdistelemällä voi seudulla tehdä pitkänkin retken, ja paikoin maakannasten ylityksiä helpottavat niille rakennetut vetotiet.
Suuntasimme kesäkuun toisella viikolla pohjoiseen kohti Sevettijärveä, mukana avokanoottikaksikko, viikon varusteet ja koira. Matka pohjoiseen tehtiin osin autolla, osin julkisilla, ja välillä yövyttiin Oulun Pikisaaressa Turusen Sahalla. Ajomatkaa perille ilman taukoja oli tiedossa noin 14 tuntia, mikä taukojen kera venyy jo niin pitkäksi, että se oli järkevää jakaa kahdelle päivälle. Perillä Sevetijärvellä poikkesimme tutuille kylään, ja heiltä saimme hyviä vinkkejä ja apua auton siirron kanssa.
Maastoon lähdimme lauantaina 11.6. joskus iltayhdeksältä. Tyynenä aurinkoisena kesäiltana olikin leppoisaa lähteä meloskelemaan kohti ylempiä vesiä ja ensimmäistä ja ainutta karttaan merkittyä tulipaikkaa.
Reittimme oli seuraava: Semekurtan tieltä Sollumusjoelle, sitä ylös Sollumusjärvelle ja sieltä veneteitä pitkin Kantapääjärvelle ja Peten Harrijärvelle. Sieltä jatkoimme ilman veneteiden apua pohjoiseen, kohti Rupisuolijärveä ja Pahtareikäjärveä, josta teimme päiväretken Tuulijärvelle ja Tuulipäälle. Paluu Pahtareikäjärvelle ja kannaksen ylitys Taimenlammelle, josta puronvarsia seuraillen Vainosjärvelle. Vainosjärveltä suuntasimme Vainosjokea seuraillen Vainoslompololle, josta kuivan kankaan ylityksen jälkeen Pahtalammelle, Siikajärville ja lopulta Sanilan kotajärvelle, josta patikoimme tietä pitkin Kirakkajärvelle Sanilan porotilalle saunaan, ruokailemaan ja yöpymään.
Aikaa retkeen piti kuluttaman viikko, mutta reittisuunnitelma oli pitkälti avoin alkua ja päätepistettä lukuunottamatta, ja etenemän arviointi oli vaikeaa ilman aikaisempaa kokemusta tämän tyyppisestä reissusta. Olin toki aikaisemmin tehnyt vastaavan tyyppisiä mutta lyhyempiä reissuja kumikanootilla, mutta nyt oli alla muovikanootti ja retkikampetta viikoksi, ja epävarmuustekijänä maaston hankaluus. Matkan edetessä löysimme kuitenkin itsemme noin päivämatkan päästä suunnitellusta päätepisteestä jo viiden päivän kuluttua, joten aikaistimme majoitusvaraustamme vuorokaudella ja meloimme perille päivän etuajassa, pois uhkaavan saderintaman alta.
Päivämatkamme olivat noin 10 – 15 km luokkaa, sisältäen useita kuivan maan vetopätkiä, jotka hidastivat etenemistä. Melontavoittoisempia päiviä olivat Tuulijärvellä ja Vainosjärvellä vietetyt päivät. Ensinmainitulla tapasimme saksalaiset kaverukset, jotka olivat melomassa Nitsijärveltä Jäämerelle Lars Monsenin innoittamana, allaan Monseninkin suosima norjalainen Ally-pressukanootti.
Vätsärin erämaa alkaa noin päivämatkan päässä Sevettijärveltä itään. Väliin jäävä tunturi- ja metsäerämaa on Sevettijärveltä katsottuna kylän lähimetsää, ja paikalliset kulkevat siellä säännöllisesti. Monet kartalta katsottuna hyviltä näyttävät kulkureitit ovat todellisuudessakin sitä, ja suunniteltua reittiä kulkiessaan huomaa usein, että samaa reittiä ovat kulkeneet monet muutkin, jos ei nyt kävellen, niin moottorikelkalla ainakin. Erämaajärville on viety veneitä ja kanootteja, ja alueella on myös mökkejä. Kesäaikaan kulkijoita on kuitenkin vähemmän kuin monessa muussa erämaassa.
Sevetistä Vätsäriin lähtevällä on käytännössä kaksi reittiä: Sollumusjoen reitti ja Vainosjoen reitti. Molemmat ovat vaativia, sisältävät runsaasti kuivan maan melontaa eli rehaamista. Sollumusjoen alaosasta löytyy hitaasti virtaavaa kunnon jokea, mutta ylempänä virtapaikat ovat liian kivisiä melottavaksi. Järviä ja suvantoja reitillä on kuitenkin paljon, ja virtapaikoille on rakennettu venetiet, jotka tosin ovat jo huonossa kunnossa ja toisaalta kulkevat välillä niin hankalassa kivikossa, että ovat itsessäänkin varsin hankalakulkuisia.
Vainosjoella kulkua helpottavia rakenteita ei ole, mutta toki maastossa on selvät kulku-urat siellä, missä veneitä on vedetty. Jäljistä päätellen Vainosjoen reittejä on käytetty pääosin kevättalvella, jolloin veneet on vedetty järvien rantaan kelkalla. Vainosjoen kulkua seurailimme alavirtaan vain Vainoslompololle asti, sieltä suuntasimme noin kilometrisen maakannaksen yli suoraan Pahtajärvelle, josta pääsimme vähemmillä rehaamisilla Sanilan porotilan nurkille. Vaihtoehto olisi ollut jatkaa Vainosjokivartta pohjoiseen, mutta kivikkoinen maasto ja muistikuvat aiemmilta patikointiretkiltä eivät houkutelleet siihen suuntaan, vaikka reitti toki hieman kevyemmällä kanootilla voisi vallan mukava ollakin.
Vätsärin suuntaan lähtevä saa varautua siihen, että reissusta palatessa kanootin pohja on varsin maailmaa nähneen näköinen. Naarmuja aiheuttavat kivien lisäksi vetoteillä pilkistävät naulat. Seudulle lähtevän onkin syytä valita joko naarmuja hyvin kestävä muovikanootti, tai sitten niin kevyt kanootti, että sen voi kantaa esteiden ohi.
Vätsäri on oivallinen suunta kokeneelle retkeilijälle, joka osaa suunnistaa ja pärjää ilman hoidettuja rakenteita. Melojalle se on varsinainen Eldorado, sillä reitinvalinta on vapaata, ja järviä ja lampia riittää. Varsinainen Vätsärin tunturiylänkökin on tavoitettavissa kanootilla, mutta siihen on varattava enemmän aikaa. Viikossa ei vielä kovin pitkälle ehdi.
