Kolmen viikon takaisen viikonloppuretken kuvia katsellessa panin merkille yhdentyyppisen syksysään: lokakuun puolivälissä tulee runsaana ensilumi, joka sitten sulaa pois ja antaa tilaa tihku- ja räntäsateiselle marraskuulle, jota jatkuu pahimmillaan tammikuuhun.
Kävin nimittäin kolme viikkoa sitten pienellä melontaretkellä Tiilikan kansallispuistossa. Varsinainen melontaosuus kesti noin puolisen tuntia, jos sitäkään, ja sekin sisälsi kunniakierroksen Sammakkojärvellä, sen noin kahden hehtaarin kokoisella jäättömällä alalla ennen Sammakkotammea ja Tiilikanjokea. Järveä oli sulana noin kolmensadan metrin matkalta järven luusuan lähellä, ylempänä oli viisisenttinen jää vastassa. Sen takana toki näkyi sulapaikkoja, mutta sattuipahan olemaan nyt tästä kohti järvi jäässä. Rannasta tilanne ei lähtiessä ollut vielä aivan selvä, sillä horisontissa näkynyt sulapaikka jatkui pienen niemen taakse. Paikalla käyneen traktorikuskin mukaan öisin oli ollut toistakymmentä astetta pakkasta. Melontaretkestä Tiilikkajärvelle tuli sitten pieni patikkaretki Sammakkojärven ympäri.
Kolme viikkoa eteenpäin: kaunis sunnuntaisää Joensuussa, auringonpaistetta ja pientä pilveä, tyyntä. Sääennuste lupasi tyyntä iltaan asti, joten pakkasin kamat autoon ja hurautin Kolin suuntaan, Herajoen suulle, josta lähdin tekemään pienen melontaretken Pieliselle. Kohteena oli Lakkarilahden tulipaikka Laitosaaressa, Kolin Pirunkirkon edustalla. Mukana retkikoira Urho, jonka kanssa on jo tehty lukuisia enemmän tai vähemmän vaiheikkaita retkiä: kotiin on tultu milloin hinausautolla, milloin käärmeenpuremana, ja milloin muuten vaan maitojunalla. Tosin on niitä onnistuneitakin retkiä tehty, patikoiden ja melomalla. Mukava retkikaveri, sopivan tervepäinen koira, ainakin joskus.
Kelit olivat Tiilikan vastaaviin verrattuna jotain ihan muuta. Aurinko valaisi ajoittain järven vastarantaa ja saaria, ja järven pinta väreili kevyen tuulenvireen myötä. Ennen kaikkea se oli sulana. Vesi oli alhaalla, mela otti pohjaan useammin kuin kerran, ja kahdesti piti nousta kanootista, kun se tarttui pohjastaan kiinni. Harmi että jätin sauvoimen kotiin, olosuhteet sauvomiselle olisivat olleet mitä mainioimmat.
Marraskuussa etenkin talviaikaan siirtymisen jälkeen pitää valoisa aika käyttää hyvin hyödyksi. Tässä aamuvirkut pärjäävät paremmin. Itse olen hidas liikkeissäni, ja aikaiseksi aiottu aamukin venähtää usein puoleenpäivään, mikäli mitään ei ole muiden kanssa sovittu. Nytkin pääsin liikkeelle vasta puoli yhden kieppeillä.
Laitosaareen mennessä matkan varrelle jäi myös Rykiniemen telttailualue Pielisen rannassa. Ihan mukiinmenevän näköinen rannanpätkä, mutta harmillisesti jää ilta-auringosta paitsi. Tähän vuodenaikaan se tosin tuskin mitään merkitsee, pilviä on sen verran paljon, että ilta-aurinkoa harvoin näkee. Mutta kuitenkin. Telttailualue sijaitsee Herajärven kierroksen etelälaajennuksen varrella, lähellä Herajoen kahlauspaikkaa. Vesille muuten lähdin kyseisen kahluupaikan alapuolelta, noin parin sadan metrin päästä, paikasta, jossa tie menee ihan joen rantaan.
Lakkarinlahteen ehdittyäni taivas alkoi tummumaan ja tuulikin hieman voimistumaan. Eväiden syönnin jälkeen sainkin nauttia ensin sivu- ja sitten myötätuulesta, joten paluumatka kesti vajaat puolet siitä, mitä menomatkalla pieneen vastatuuleen meloen lukuisia valokuvaustaukoja pidellen sain kulumaan.
Harmaassa ja hämärtyvässä illassa kanoottia auton katolle pakatessa kaipailin kolmen viikon takaisia tunnelmia Tiilikasta: valkoinen hanki ja musta vesi ovat kaunis yhdistelmä. Jos vielä sattuu, että lumet tulevat maahan ennen järvien jäätymistä, niin sitä täytyy vielä yrittää mennä katsomaan jonnekin. Vaikka sitten sinne Tiilikaan.
