Raimo O. Kojo toteaa Lapin Retkeilyoppaassa Pöyrisjärven seudusta eli Enontekiön maanselästä seuraavaa: ”tavanomaisia lapinelämyksiä etsivä tulee siellä pettymään täysin.” Olen osittain eri mieltä. Se ei tarjoa samanlaista mahtipontisuutta kuin komeimmat tunturialueet, eikä sen luonnossa ole dramaattisia vaihteluita, säätä lukuunottamatta. Rannatonta autiutta sen sijaan riittää, yksitoikkoisuuttakin. Seutu sisältää pienessä mittakaavassa kaiken sen mitä suositummatkin Lapin erämaat: on tuntureita, järviä, laaksoja, jokia ja yksi kurukin, mutta kaikki on hajasijoitettu suuren aavan lakeuden alueelle. Monesta muusta retkikohteesta poiketen suuri osa tästä kaikesta sijaitsee yli 400 metrin korkeudella, ja kun alueen korkeimmat tunturit yltävät vain hieman alle 650 metriin, eivät paikalliset korkeuserot aina päätä huimaa. Loivapiirteiseen maisemaan tuovat vaihtelua lähinnä harjut ja dyynikentät, sekä jokunen jokilaakso. Tästä kaikesta johtuen seutu on varsin rauhallista, eli liikkujia on aika vähän. Sopivana ajankohtana seudulla retkeillessä voi liikkua maastossa viikonkin näkemättä ketään, siitäkin huolimatta, että alueen palveluvarustus on paikoin varsin hyvä.
Olen käynyt seudulla monesti, mutta niin sanottu läpikävely oli vielä tekemättä. Elokuussa kävimme sen suuntaista kuitenkin kokeilemassa. Virallinen reitti erämaan halki kulkee välillä Kalmakaltio – Näkkälä, ja se on sekä käveltävissä että pyöräiltävissä. Kalmakaltion seutua olemme useasti hiihtämällä kolunneet ja nätiksi todenneet, ja miettineet, että sinne pitäisi joskus mennä kävelemään. Logistisista syistä päädyimme kuitenkin aloittamaan patikkamme Vuontisjärven kylältä, josta suuntasimme ylös Kalkujärvelle. Sieltä jatkoimme länteen Pöyrisjärvelle, sieltä etelään Olkojärvelle, ja lopulta Näkkälään, josta palasimme taksilla Enontekiölle. Kävelyä riitti yhdeksälle päivälle, ja yöt nukuttiin teltassa. Pari pientä kalamajaa tai epävirallista autiotupaa matkan varrelle sattui, mutta niissä emme yöpyneet. Varsinainen Pöyrisjärven autiotupa sivuutettiin noin kahden kilometrin päästä. Sää oli varsin suosiollinen etenkin loppumatkasta; parina ensimmäisenä päivänä keli oli lämmin, kostea ja tuuleton, mikä teki olemisesta tukalaa, etenkin alamaissa kaikkien niiden kaverien kesken.
Retken tunnelma myötäili Raimo O. Kojon tunnelmia; niin sanottuja Lapin elämyksiä kohdalle tuli harvakseltaan. Kalaa tuli valikoiden, lähinnä haukia ja alamittaisia harjuksia. Suurin osa ajasta kului tasaista mönkijäuraa talsiessa, joten suunnistustakaan ei juuri tarvinnut harrastaa. Tuntureita huiputettiin pari kolme, mutta varsinaista laajempaa tunturimaisemaa sattui kohdalle vasta retken loppupuolella Olkojärven maisemissa. Avaraa maisemaa kyllä muuten riitti, ja olihan Rautujärven ja Palolaen suunnalla komeita näkymiä erämaan itäosaan. Mielikuvaksi jäi, että jalkapatikalla liikkuessa retkeilyllisesti parhaat seudut sijaitsevat Näkkälän ja Pöyrisjärven lähimaastoissa tai sitten Suukisjoen ja Pöyrisjoen väliseltä vedenjakajalta itään. Varsinainen Pöyrisjokilaakso ja Pöyrisvuoma vaativat jo omanlaistansa harrastuneisuutta, hankalakulkuisten ja laajojen soiden sekä yksitoikkoisen maiseman vuoksi. Pöyrisjärven erämaan mielestäni parhailla paikoilla emme tällä retkellä käyneet, mutta ehkä ensi kerralla hiihdämme niitä taas katsomaan.
