Koli on komea. Joensuusta katsottuna se taitaa olla lähin kansallispuisto, ja se on kyllä käymisen arvoinen. Se on helposti tavoitettava, ja komeimpien maisemapaikkojen ääreen pääsee helposti jopa julkisilla, helpommin kuin omalla autolla. Satakunta vuotta sitten karelianistit sentään joutuivat kiipeämään vaaroille jalan.
Marraskuisen lauantain ratoksi kävimme päiväretkellä karelianistisessa hengessä. Pakkasimme eväät reppuun ja lähdimme patikoimaan Kolin satamasta ylös kohti Ukko-Kolia, josta jatkoimme Mäkränaholle latoon eväitä syömään. Takaisin hipsimme hämärtyvässä marraskuun illassa Pikku-Kolin kautta, kostean niljaisia pitkoksia ja portaita pitkin. Pimeässä metsässä myrskynkaatoja ihmetellessä muistui mieleen viikko sitten telkkarista tullut Trolljegeren -leffa. Niin, synkkä metsähän oli täynnä ilmiselviä peikon jälkiä, kaatuneita puita ja limaisia pitkoksia. Ja salamavalot välkkyi.
Suomen kansallispuistot ovat yleensä erämaisia. Koli ei kuitenkaan ole. Maisemasta näkee, että ihminen on vaikuttanut Kolilla pitkään. Metsissä on poltettu kaskia ja rinteille on raivattu niittyjä sekä rakennettu torppia. Nykyään tästä kaikesta on vain rippeet jäljellä, mutta mukava niitäkin on mennä katsomaan. Kolilla pääsee Suomen retkikohteista ehkä lähimmäksi keskieurooppalaisen alppimatkailukeskuksen tunnelmaan: on vuoria, niiden rinteillä metsiä, alppiniittyjä ja monipuolisesti risteileviä polkuja, on laskettelukeskus ja laaksossa järvi jossa laivaliikennettäkin, on vuoristohotelli, ravintoloita ja monipuolinen majoitustarjonta, alppimajoista lähtien. Juuri sopiva paikka päiväretkeilyyn kevein kantamuksin.
