Pyöräilyyn liittyy vahva läsnäolo ja helppous. Polkupyörällä liikkuva on helpommin lähestyttävä kuin moottoriajoneuvolla ajava, mistä johtuen pyöräretkillä tapaa ihmisiä eri malliin kuin vaikkapa automatkalla. Polkupyörällä voi mennä sinne, minne autolla ei pääse. Matkanteossa yhdistyy hitaus ja nopeus, eli pyörällä voi tarvittaessa tehdä kohtuullisen nopeita siirtymiä, mutta yhtä lailla pyörällä voi edetä hitaasti, usein pysähdellen ja mutkitellen.
Viime aikoina olen hurahtanut bikepackingiin. Pyöränä olen käyttänyt teräsrunkoista plussapyörää. Kolmen tuuman renkailla pääsee jo läskifiilikseen, mutta pyörä kulkee kohtuullisen vaivattomasti tielläkin.
Maastopyörällä pääsee eroon liikenteen melusta ja rekkojen seassa puikkelehtimisesta. Sillä ei tarvitse laskea kilometrejä eikä keskinopeuksia, riittää kun katsoo, montako tuntia tuli oltua metsässä. Suomen kattava metsäautotieverkosto toimii maastopyöräilijälle eräänlaisena runkoverkostona, jota pitkin on helppo hankkiutua hienoillekin paikoille.
Ei pidä kuitenkaan unohtaa perinteistä pyöräretkeilyä maantietä pitkin. Pikkuteitä ajellessa on aina mahdollisuus yllätyksiin: tien varresta saattaa löytyä mukava laavu tai muu taukopaikka, upea järvimaisema tai joku muu paikallistason nähtävyys. Olen metsäteiden varsilla törmännyt mm. lukuisiin autiotupiin, kotiin ja laavuihin, joita ei välttämättä ole merkitty edes kartalle, ja maailmalla kulkiessa polkupyörän selästä on niin paljon helpompi pysähtyä nähtävyyksille kuin vaikkapa autolla.
Pisimmän pyöräretkeni tein 2009, kun poljin nojapyörällä Kajaanista Tromssaan. Yhdeksässä päivässä tehty retki oli reilun 1000 kilometrin mittainen, ja yhden unelmani täyttymys. Parhaimpiin kuuluu myös 40-vuotisjuhlana tehty pyöräretki Islantiin, jossa poljimme retkivarustelluilla maastopyörillä Golden Circlen kohteita noin viikon. Kotimaan lyhyemmistä retkistä Lauhanvuoren-Kauhanevan retki 2015 ja Saariselän bikepacking 2018 ovat jääneet vahvoina mieleen.