Saariselällä Urho Kekkosen kansallispuistossa tapahtui 2017 jotain mielenkiintoista: maastopyöräily sallittiin kesäaikana merkityillä reiteillä ja talvisaikaan kaikkialla. Tämä mahdollistaa esim. läskipyörällä retkeilyn puiston talvisia huoltouria hyödyntäen. Kesällä pyöräilyyn soveltuva alue on huomattavasti suppeampi, mutta reittejä on silti noin 200 km verran.
Maastopyörällä bikepacking-hengessä eteneminen on lastaamattomalla pyörällä ajamista hitaampaa. Sitä voisi luonnehtia renkaat maassa ajamiseksi. Retkimentaliteetilla vauhti ei ole pääasia, vaan jouheva mutta leppoisa eteneminen ja retkestä nauttiminen. Mukana kulkee retkivarustus, eli ruokaa, ruuanlaittovälineet, vaihtovaatekerta ja sadekamppeet, majoite ja yöpymisvälineet. Pyörä on tällä varustuksella kuin poljettava vaihteilla ja jarruilla varustettu putkirunkoinen rinkka, jossa on satula.
Edelliseen Evon retkeeni verrattuna kevensin pyörää poistamalla siitä tarakan. Satulalaukuksi hankin hinta-laatu -suhteeltaan varsin hyvän Topeak Backloader -laukun. Sen vedenpitävyys perustuu erilliseen pakkauspussiin, mikä mahdollistaa satulalaukun sisällön ottamisen yhtenä pakettina vaikkapa telttaan ilman, että koko laukkua tarvitsee irrottaa. Laukun kiinnitys perustuu satulakiskoihin kiinnittyviin kiristettäviin remmeihin ja satulatolpan ympärille kiinnittyvään tarranauhaan.
Satulalaukun tukevuus riippuu satulan rakenteesta; kapealla satulalla siitä tulee huterampi, leveämmällä taas varsin tukeva. Valmistaja ilmoittaa laukulle 5 kilon kantavuuden, mikä on varmasti riittävä määrä. Itse sain tungettua siihen korkeintaan kolme kiloa tavaraa.
Bikepacking-mentaliteellilla pyörä pakataan siten, että painavat tavarat tulevat keskelle runkolaukkuun ja kevyet ääripäihin satula- ja tankolaukkuihin. Näin pakatun pyörän käsiteltävyys kärsii mahdollisimman vähän. Perinteisellä sivulaukkupakkauksella painoa kertyy pyörän ääripäihin, mikä saattaa heikentää käsiteltävyyttä ainakin maastossa. Tiellä tämä perinteisempi lähestymistapa toimii hyvin, ja toisaalta, jos laukkuja on tarve irrottaa vaikkapa hotellihuoneeseen mukaan otettavaksi, niin perinteinen tapa on näppärämpi. Maastossa tätä tarvetta harvoin on, joten siellä laukkujen hankala irroitettavuus ei niin haittaa.
Bikepacking maastopyörällä mahdollistaa yleisesti reittivalintojen joustavuuden. Yleisesti hienoissa paikoissa voi nauttia niin kuin kävellessäkin, säännöllisesti pysähdellen (sillä eihän rinkan kanssa kävellessäkään tehdä muuta kuin tuijotetaan polkua ja etsitään askeleelle paikkaa – maisemien ihailu vaatii pysähtymistä). Vähemmät hienot tai suorastaan tylsät pätkät voi ohittaa sitten kävelyä vauhdikkaammin. Saariselällä tämä ei toki niinkään päde, sillä maisema on lähes koko ajan hieno tai vieläkin hienompi. Mutta noin periaatteessa.
Saariselän reissuni oli noin vuorokauden mittainen, ei pidempi. Tähtäsin pohjoiseen helleputken keskellä olevaan parin päivän viileämpään pätkään, ja onnistuin osumaan paikalle juuri oikeaan aikaan. Toki matkan varrelle mahtui muutakin kuin retkeilyä. Reitiksi valikoitui lenkki Kiilopäältä Ahopäiden yli Rumakuruun ja sieltä Luulammelle, jossa yövyin. Matka jatkui Rautulammelle ja sieltä ylös Raututunturille ja avaria tunturimaita pitkin aina Niilanpään juurelle asti, josta leveä baana vei takaisin Kiilopäälle suihkuun ja lihakeitolle.
Mukavempien sääolojen vallitessa reittiin olisi voinut yhdistää Vellinsärpimän lenkin, ehkä Suomunruoktulla tai Kopsusjärvellä käynnin sekä nelostien länsipuolisen Kulmakurun lenkin. Näin retkeä olisi saanut jatkettua päivällä tai parilla. Paahtava helle ei kuitenkaan houkuttanut tämän pidempään retkeen, joten pakkasin kamppeeni tyytyväisenä ja iloisena siitä, että olin päässyt nauttimaan näinkin etuoikeutetusta mahdollisuudesta kuin maastopyöräretkestä tunturissa ja vieläpä valtavan hienossa poutasäässä.
Saariselän poluista vielä sen verran: osa helpoiksi merkityistä poluistakin saattaa sisältää teknisiä pätkiä, vaatien pyörän talutusta. Itse en kivikosta juuri piittaa, ja niitä riitti talutettavaksi muutamin paikoin. Vastavuoroisesti osa polusta oli silkkaa unelmaa, joko hiekkapohjaista metsäpolkua tai pohjustettua latupohjaa. Saariselältä Luulammelle vielä osuus oli ehkä nopeinta, ehdottomasti pyörälle soveliasta reittiä. Kävellen se olisi ollut jo ehkä liiankin tylsää puistomaista baanaa.
Kilometrejä reissulla ei kertynyt sen enempää kuin patikkareissuillakaan, noin 15 per päivä. Tosin lähdin liikkeelle illansuussa ja palasin takaisin alkuiltapäivästä, joten tehokasta kulkemista oli päivää kohden alle viisi tuntia, sisältäen tauot ja lukuisat kameran ulkoilutushetket. Saariselällä merkitty polkuverkosto on niin tiheä, että jos jokin tekninen ongelma estäisi etenemisen, niin talutusmatka maastosta pois on reittejä pitkin on enimmilläänkin kohtuullinen. Merkityt reitit kattavat kuitenkin vain matkailukeskuksen lähimaastot. Niiden itäpuolella aukeaa maa, jonne sulan maan aikaan ei ole pyörällä juuri asiaa: se toinen, oikea Saariselkä, rinkkavaeltajien maa.
