Ensilumen patikkaretki Saariselälle

Yöjuna on mainio keksintö. Hyppäät junaan illalla, nukut mukavasti sängyssä ja heräät aamulla Rovaniemen asemalta. Hyppäät bussiin ja alkuiltapäivällä voit jo kävellä tunturiin. Sääli, että yöjunayhteys pohjoiseen toimii vain päärataa pitkin. Itäsuomalaiset eivät nimittäin tästä syystä pääse helposta pohjoisen matkailusta nauttimaan, vaan sieltä pohjoiseen pääseminen vaatii aina vähän ylimääräistä vaivannäköä. Käytännössä päivä lisää matkustusaikaa ja pari hotelliyötä, tai sitten pitää mennä omalla autolla.

Lokakuun puolivälissä alkaa pohjoisen ruskasesonki olemaan jo totaalisesti ohi. Ensilumi on jo maassa, ja parhaassa tapauksessa sitä voi olla paljonkin. Hyvällä säällä kulkeminen on kuitenkin helppoa ja mukavaa, pikkupakkasessa käppäillessä ei tule niin hiki kuin kesällä, ja maisema on ohuesta lumipeitteestä johtuen valoisampi kuin etelässä. Toki sääennusteita kannattaa seurata tarkasti, sillä lumitilanne voi muutuja jalkamiehen kannalta epäedulliseen suuntaan yhdessä yössä.

Koska en vielä tänä vuonna Lappiin ollut ehtinyt, niin päätin syysloman kunniaksi ottaa muutaman päivän vapaan ja suunnata pohjoiseen. Samalla pääsin pitkästä aikaa kokeilemaan edellä mainostamaani yöjunaa. Varauduin noin viikon retkeen ja pakkasin mukaan eväät sekä tenttikirjan, ajatuksena käyttää iltakaudet lukemiseen. Keväisen polvivamman vuoksi koetin katsoa vähemmän vaativan reitin ja päädyin ensin harkitsemani Hetta-Pallaksen sijaan Saariselälle. Reitti kulki matkailutaajamasta Vellinsärpimän kautta Kivipäälle. Tarkoitus oli jatkaa sieltä Porttikoskelle tai Lankojärvelle, ja suunnata sitten Suomun laaksoa ylöspäin kohti Kiilopäätä. Suunnitelma kuitenkin muuttui ensimmäisen isomman veden kohdalla, kun huomasin Kulasjoen olevan pahimmoilleen osittain jäässä ja osittain sula. Ylitys onnistui vasta entisen Taajostuvan kohdalta. Reitti vei siten hyvin aikaisessa vaiheessa jo lähelle Kiilopäätä, jota sitten päädyin lopun retken ajaksi kiertämään kuin kissa kuumaa puuroa. Lankojärven sijaan kävelin Luulammelle ja sieltä jatkoin Rautulammen kautta Niilanpäälle, josta kävelin Kiilopäälle matkalippuihin ja ruokavarantoihin nähden kolme päivää etuajassa. Tenttikirjaan en juuri ollut kajonnut.

Polvi kesti retken hyvin, mutta yksin liikkeellä ollessa sitä tuli mietittyä aika paljon, mistä syystä kaikenlainen ylisuorittaminen jäi nyt väliin. Keskimäärin yritin kävellä enintään kuusi tuntia päivässä. Kilometrejä kertyi hieman yli 50, ja päivämatkat olivat maltillisia, luokkaa 15 km. Retki oli kuitenkin melko stressaava, sillä retkikaveria ei ollut tällä kertaa mukana. Kinesioteipit polvessa käpyttelin pitkin tunturia ja laaksoja, koko ajan tutkalla että tuntuko polvessa mitään. Kyllähän siellä tuntui, mutta se taisi kinesioteipin alle jäänyt ihokarva. Sen verran se tunnelmaan kuitenkin vaikutti, että ajattelin että on parempi tulla terveellä jalalla etukäteen pois kuin jäädä asiaa päivätolkulla murehtimaan.

Retki oli muuten hieno. Raututuntureiden maisema on minun silmääni mukavan leppoisa: loivia, kumpuilevia ja helppokulkuisia tunturinlakia, joita pitkin kulkiessa maalliset murheet unohtuu. Maisema on avara ja tunnelma minusta jopa pohjoisempi kuin Saariselän suurilla tuntureilla. Johtuu ehkä siitä, että olen viime vuosina retkeillyt etupäässä Pöyrisjärven ja Kaldoaivin kaltaisissa paikoissa, joissa maiseman avaruus on mahtavuutta hallitsevampi piirre. Tunturin laelle kiipeäminen ei ole koko päivän urakka, ja tunturin voi ylittää ilman erityisiä ponnisteluja rinkankin kanssa. Suunniteltua lyhyemmäksi jääneen retken jälkeen huomasin kuitenkin senkin, että ei tänne tarvitse aina viikoksi tulla. Kun käytössä on yöjuna ja bussi, niin näille korkeuksille voi tulla ihan vaikka pidennetyksi viikonlopuksi. Siinäkin ajassa kerkiää jo nähdä vaikka mitä, sillä Saariselän matkailutaajaman ja Kiilopään lähimaastoissa riittää nähtävää monellekin reissulle.