Mitä on Nokian takana? Metsää, metsää? Nämä Ismo Alangon kappaleen sanat tuppaavat raikumaan mielessä aina, kun suuntana on Nokian Kaakkurinlampien alue. Edellisvierailusta Nokialla olikin jo kulunut jonkun verran aikaa kun pari viikkoa sitten suuntasin jälleen näihin mukaviin maisemiin ulkoilemaan. Lunta oli sen verran maassa, että suksien kanssa juuri ja juuri pärjäsi, mutta muistona retkestä jäi pari mojovaa uutta naarmua suksien pohjakarvoihin.
Reissuni kulki Heinijärveltä Porrasjärvelle ja Juottojärven kautta Isolle Heinisuolle, josta nousin ylös Huokauskalliolle ja sieltä Kalliojärvelle, jonka poikki suuntasin takaisin Porrasjärven kautta Heinijärvelle. Porrasjärvellä keittelin eväitä pimenevässä illassa ennen kuin suuntasin autolle. Mukava 8 km iltalenkki, joka vei taas hieman uusiin paikkoihin. Mieleen jäivät mm. Heinisuon lammet ja Huokauskalliolle nousu.
Sen verran mukavaa Nokian takametsissä rymyäminen oli, että viikkoa myöhemmin palasin lumikenkien kanssa takaisin. Nyt oli kuitenkin edellisen päivän ulkoilusta jäänyt mieleen pari asiaa, jotka piti käydä katsomassa. Ensinnäkin, Huuhkajanvuori, joka on Nokian korkein paikka (187,5 m merenpinnan yläpuolella) oli vielä käymättä. Toisekseen, peruskarttaan on alueella kulkevista poluista merkitty yksi, Kirkkopolku, johon liittyen on nimetty myös muita maastonkohtia, kuten Eevansilta. Tämä kielii siitä, että kyseessä on vanha kulkureitti, sillä nykyaikaisten ulkoilureittien linjausten perusteella harvemmin paikkoja nimetään.
Kolmas asia, mitä halusin nähdä oli Ruokejärvi. Aikaisemmat retkeni ovat yltäneet aina vain Kalliojärvelle saakka, ja tämä järviketjun viimeinen iso järvi oli vielä näkemättä. No, nyt sen näin, ja hieno olikin. Retkelle lähdin Ylisenjärvenkalliolta, josta suuntasin merkittyä polkua pitkin Hirvilammille. Sieltä jatkoin Kirkkopolun risteykseen, josta suuntasin pohjoiseen.
Pian polun varressa pienen puron suulla oli puussa kyltti, joka kertoi paikalla olleen erakkomajan, joka paloi 1944. Maja oli lappalaismallinen, olisiko siis kota? Kivijalasta en löytänyt merkkejä, joten kovin järeärakenteinen maja tuskin on ollut kyseessä.
Jossain Kalliojärven pohjoispuolella huomasin hukanneeni kamerasta etsimestä kumikehyksen, jota etsiskelin sitten hetken aikaa. Kun ei löytynyt, niin jatkoin pohjoiseen, Huokauskallion ohi kohti Huuhkajanvuorta, jonka totesin varsin mielenkiintoiseksi. Komeita kalliojyrkänteitä, avaria metsämaisemia ja pientä haastetta lumikenkäilijälle. Vuoren juurelta löytyi komea sääksen pesäpuu, ja muutenkin vuorella kasvaa komeata metsää. Mitään merkittyä polkua vuorelle ei mene, mutta seurailin kuljetun näköisiä reittejä. Varmaan sieltä polku kesäaikaan löytyisi.
Ruokejärven suuntaan palailin merkittyä reittiä pitkin. Jonkin verran oikaisin, kun maasto sen salli. Komeita siirtolohkareita ja lohkareikkoja jäi matkan varrelle, ja perillä hieno erämainen järvi, jonka maisemaan etelästä pistävä niemi tuo mukavasti ulottuvuutta. Maisemiensa puolesta järviketjun erämaisimpia, ja paikka, jonne täytyy joskus tulla melomaan. Ruokejärveltä jatkoin takaisin Kalliojärvelle, ja sieltä palailin jälkiäni pitkin takaisin autolle.
Mutta se Kirkkopolku. Kotiin palattuani tutkailin hieman ja huomasin, että kyseessä on ikivanha kulkureitti Pohjois-Pirkkalasta eli Nokialta Hämeenkyrön suuntaan. Polku on merkitty vanhaan 1770-luvun Pirkkalan pitäjänkarttaan ja myös vanhoihin rekognosointikarttoihin (ks. www.vanhakartta.fi). Polku on merkitty ja nimetty myös vuosien 1975 ja 1991 peruskarttoihin. Vanhempiin 1953, 1955 ja 1960 peruskarttoihin polku on merkitty pohjoiselta osaltaan, mutta etelässä polkua ei näy, eikä sitä ole myöskään nimetty. Maastoon polku on merkitty retkeilyreittinä Hirvisuonmaan parkkipaikalta alkaen, mutta osuus Hirvisuonmaalta etelään on vain vähäisin osin enää näkyvillä. Aikoinaan polku kuitenkin kulki Nokian kirkolle asti.
Vanhat kulkureitit ovat pitkälti hävinneet uusien alle. Ensin raivattiin kärrypolkuja, sitten levennettiin ja tasoitettiin ne hiekkateiksi, sitten niitä oiottiin lisää ja levitettiin asfalttia pintaan, ja sitten koittivatkin uudet ajat kun valtatiet linjattiin liikenteen, ei vanhojen kulku-urien ehdoilla. Tässä vaiheessa moni vanha tienpätkä jäi virattomaksi. Ajakaapa vaikka 66-tietä Ruovedeltä Lapualle, tai 6-tietä Valtimolta Sotkamoon: vanhoja tienpätkiä näkyy pitkin matkaa tien varsilla, osa käytössä ja osa kasvillisuuden valtaamina. Museoteiksi on joitain tienpätkiä kunnostettu, ja osa on jäänyt vähemmälle käytölle tai osaksi paikallista metsätieverkostoa, kuten vaikkapa vanhan Vaasan tien niin sanottu Paha virsta Juupajoen ja Ruoveden rajalla.
On kuitenkin kulkureittejä, joiden liikennemäärät, merkitys tai sijainti on ollut sellainen, että niitä ei ole tieksi koskaan kunnostettu. Nokian Kirkkopolku on yksi tämmöinen. Pirkkalasta pohjoiseen Hämeenkaankaan suuntaan kulkijoitakin on varmaan polkua pitkin kulkenut, mutta pääkäyttäjänä lienevät olleet Pinsiön asukkaat, joiden kirkkomatkaa polku on lyhentänyt liki 20 kilometrillä.
Kirkkopolun kulkijat ovat jättäneet nimensä myös paikannimistöön. Kuka lie Eeva, joka siltansa on pienen suon yli saanut? Tai Hemppu, jonka maiden ohi polku kulkee? Kuka kaatoi karhun Karhuntaponmaassa? Se on ainakin varma, että Huokauskalliolla on huokailtu pitkän ylämäen jälkeen ja varmasti huokailtu myös ihastuksesta maisemien suhteen.
