Yöjuna on mainio keksintö. Hyppäät junaan illalla, nukut mukavasti sängyssä ja heräät aamulla Rovaniemen asemalta. Hyppäät bussiin ja alkuiltapäivällä voit jo kävellä tunturiin. Sääli, että yöjunayhteys pohjoiseen toimii vain päärataa pitkin. Itäsuomalaiset eivät nimittäin tästä syystä pääse helposta pohjoisen matkailusta nauttimaan, vaan sieltä pohjoiseen pääseminen vaatii aina vähän ylimääräistä vaivannäköä. Käytännössä päivä lisää matkustusaikaa ja pari hotelliyötä, tai sitten pitää mennä omalla autolla.
Lokakuun puolivälissä alkaa pohjoisen ruskasesonki olemaan jo totaalisesti ohi. Ensilumi on jo maassa, ja parhaassa tapauksessa sitä voi olla paljonkin. Hyvällä säällä kulkeminen on kuitenkin helppoa ja mukavaa, pikkupakkasessa käppäillessä ei tule niin hiki kuin kesällä, ja maisema on ohuesta lumipeitteestä johtuen valoisampi kuin etelässä. Toki sääennusteita kannattaa seurata tarkasti, sillä lumitilanne voi muutuja jalkamiehen kannalta epäedulliseen suuntaan yhdessä yössä.
Koska en vielä tänä vuonna Lappiin ollut ehtinyt, niin päätin syysloman kunniaksi ottaa muutaman päivän vapaan ja suunnata pohjoiseen. Samalla pääsin pitkästä aikaa kokeilemaan edellä mainostamaani yöjunaa. Varauduin noin viikon retkeen ja pakkasin mukaan eväät sekä tenttikirjan, ajatuksena käyttää iltakaudet lukemiseen. Keväisen polvivamman vuoksi koetin katsoa vähemmän vaativan reitin ja päädyin ensin harkitsemani Hetta-Pallaksen sijaan Saariselälle. Reitti kulki matkailutaajamasta Vellinsärpimän kautta Kivipäälle. Tarkoitus oli jatkaa sieltä Porttikoskelle tai Lankojärvelle, ja suunnata sitten Suomun laaksoa ylöspäin kohti Kiilopäätä. Suunnitelma kuitenkin muuttui ensimmäisen isomman veden kohdalla, kun huomasin Kulasjoen olevan pahimmoilleen osittain jäässä ja osittain sula. Ylitys onnistui vasta entisen Taajostuvan kohdalta. Reitti vei siten hyvin aikaisessa vaiheessa jo lähelle Kiilopäätä, jota sitten päädyin lopun retken ajaksi kiertämään kuin kissa kuumaa puuroa. Lankojärven sijaan kävelin Luulammelle ja sieltä jatkoin Rautulammen kautta Niilanpäälle, josta kävelin Kiilopäälle matkalippuihin ja ruokavarantoihin nähden kolme päivää etuajassa. Tenttikirjaan en juuri ollut kajonnut.
Polvi kesti retken hyvin, mutta yksin liikkeellä ollessa sitä tuli mietittyä aika paljon, mistä syystä kaikenlainen ylisuorittaminen jäi nyt väliin. Keskimäärin yritin kävellä enintään kuusi tuntia päivässä. Kilometrejä kertyi hieman yli 50, ja päivämatkat olivat maltillisia, luokkaa 15 km. Retki oli kuitenkin melko stressaava, sillä retkikaveria ei ollut tällä kertaa mukana. Kinesioteipit polvessa käpyttelin pitkin tunturia ja laaksoja, koko ajan tutkalla että tuntuko polvessa mitään. Kyllähän siellä tuntui, mutta se taisi kinesioteipin alle jäänyt ihokarva. Sen verran se tunnelmaan kuitenkin vaikutti, että ajattelin että on parempi tulla terveellä jalalla etukäteen pois kuin jäädä asiaa päivätolkulla murehtimaan.
Retki oli muuten hieno. Raututuntureiden maisema on minun silmääni mukavan leppoisa: loivia, kumpuilevia ja helppokulkuisia tunturinlakia, joita pitkin kulkiessa maalliset murheet unohtuu. Maisema on avara ja tunnelma minusta jopa pohjoisempi kuin Saariselän suurilla tuntureilla. Johtuu ehkä siitä, että olen viime vuosina retkeillyt etupäässä Pöyrisjärven ja Kaldoaivin kaltaisissa paikoissa, joissa maiseman avaruus on mahtavuutta hallitsevampi piirre. Tunturin laelle kiipeäminen ei ole koko päivän urakka, ja tunturin voi ylittää ilman erityisiä ponnisteluja rinkankin kanssa. Suunniteltua lyhyemmäksi jääneen retken jälkeen huomasin kuitenkin senkin, että ei tänne tarvitse aina viikoksi tulla. Kun käytössä on yöjuna ja bussi, niin näille korkeuksille voi tulla ihan vaikka pidennetyksi viikonlopuksi. Siinäkin ajassa kerkiää jo nähdä vaikka mitä, sillä Saariselän matkailutaajaman ja Kiilopään lähimaastoissa riittää nähtävää monellekin reissulle.
Ensimmäinen etappi: Saariselkä – Vellinsärpimän päivätupa.
Kivipään autiotuvalle matkalla. Nousin Vellinsärpimäoja laaksosta koivikkoiseen tunturimaastoon, taustalla Iisakkipää.
Maisema Kivipään laelta jonnekin kaakkoa kohti.
Lassinojanlampi ja sen rannalla Kivipään autiotupa. Ilta pimenee.
Kivipään autiotupa aamun kajossa. Lammessa viiden sentin jääkerros.
Matkalla kohti Kulasjokilaaksoa. Porot laidunsivat sekä metsissä että tuntureilla.
Yli 10-vuotiaat Scarpat edelleen voimissaan, säärystimet estää lumen pääsyn kenkään. Näillä ei tosin kahlailla.
Pienimmät seisovan veden lutakot olivat jo jäässä, helppoja ylitettäviä.
Kulasjoki. Osin jäässä, osin sula. Tästä ei yli mennä kovin keveillä kamppeilla.
Ongelma: jos tästä ei pääse yli, niin minne sitten menisi? Lankojärvi vaihtui lopulta Luulammeksi.
Parhaimmillaan sää oli kuin keväällä: aurinko pilkisteli ja lumi valaisi maiseman. Että piti Lappiin lähteä kaamosvalohoitoa hakemaan.
Osin jäinen Kulasjoki ja taustalla Taajosnokka.
Nautinnollista kulkumaata Kulasjokivarressa.
Varpaiden pesu tiedossa! Entisen Taajostuvan kohdalta pääsi joesta kahlaamalla yli. Vähän varpaita kipristeli, mutta rannassa ne olikin sitten varsin lämpimät.
Taajostuvan kivijalan vieressä seisoo vielä niliaitta. En kurkannut sisään, tiedä vaikka siellä olisi joku näätä tai geokätkö.
Polkua Taajostuvalta alavirran suuntaan. Kävin kääntymässä, kunnes totesin, että en ehdi ennen pimeää Lankojärvelle. Käännyin takaisin ja menin Luulammen tuvalle yöksi.
Kulasjoen latvoilla on tämmöinenkin komea pieni rotko.
Omakuva, niin että on täälläkin käyty.
Luulammen opastustupa iltavalaistuksessa. Kirkas yö, mutta ei silmin näkyviä revontulia. Pieni vihreä hohde tosin tallentui kameraan.
Luulampi aamulla. Keväällä täällä on eri vilske, nyt syksyllä kun Kiilopääkin on suljettu, niin kävijöitä on harvakseltaan. Tosin tänäkin päivänä taisi olla liki kymmenkunta kävijää.
Rautuvanganojaa Luulammelta kaakkoon.
Polku nousee tunturiin, suuntana Rautulampi.
Polut on tunturissa merkitty viitoin, metsämaassa paaluin.
Rautuvangan puolivälissä on komeita tievoja. Rouste vaan meinasi tehdä tepposia kun hiekkainen polku sortuili yllättäen jalan alta.
Raututuntureiden maisemat ovat paikoin arktisempia kuin mitä uskoisikaan. Tunnelma on Ylälappilaisempi kuin varsinaisella Saariselällä.
Polku alkaa laskeutumaan kohti Rautulampea. Polkua olivat kulkeneet lähinnä porot.
Retkeilyrakenteiden tulevaisuus? Harjateräksinen silta kestää rutkasti kauemmin kuin puinen. Ja tätä ei varmaan tulvakaan vie, ainakaan kovin kauas.
Rautulammen tupa on hienommalla paikalla kuin yksikään toinen Metsähallituksen omistama tupa Saariselällä. Jos haluaa arktista tunnelmaa, niin turha vaivautua tämän pidemmäs.
Poroja Raututunturissa. Pilvet roikkuivat noin 450 metrissä, mikä teki tunturissa kulkemista varsin nautittavan kokemuksen.
Kivikummeli Raututunturin korkeimmalla kohdalla.
Loivapiirteistä ja helppokulkuista maisemaa Raututuntureilla. Jostain syystä nimenomaan tämmöisessä maisemassa on mitä nautinnollisinta kulkea.
Polku vie ja maa on avara. Tästä minäkin kävelin.
Maisema Rautupäältä Suomujoen latvoille.
Kuutamokuru on yksi Raututuntureiden lukuisista pienistä kuruista. Tästäkin on joskus vesi virrannut.
Omakuva tunturissa.
Niilanpään poroaitaa. Tämä on kuulemma lähinnä vasanerotuksissa käytössä.
Paliskunnan kämppä Niilanpäällä. Toisessa päässä avoin päivätupa.
Nousevan auringon kajoa Niilanpään tuvan ikkunasta.
Pakkasaamu Niilanpäällä. Laaksoissa pakkasusvaa.
Niilanpään tupa taitaa olla Vongoivan kammin ohella ainoa UKK-puiston avotunturissa oleva tupa. Vesipaikka on 400 m päässä ja tupa on pieni ja vaatimaton, eikä edes kovin lämmin. Mutta tunnelmallinen.
Terävänkivenpää valmistautuu uuteen päivään. Valo on kuin keskitalvella.
Taakse jää Niilanpää ja tie vie kohti Kiilopäätä ja bussia.
Edellisen päivän ja yön matalalla roikkuvat pilvet kuorruttivat koivut kuuralla.
Varjokuva. Terve vaan kaikille.
Lokakuun loppupuolella aurinko paistaa matalalta, mutta lämmittää vielä.
Urpiainen männyn oksalla.
Loput urpiaisparvesta sirkutteli tunturikoivissa. Vaikuttivat ruokailevan.
Tulipaikka Kiilo-ojan pohjoisrannalla. Keittelin tässä lounaat ja hyppäsin sitten Eskelisen kyytiin suunnatakseni takaisin etelän harmaaseen ja pimeään syksyyn.