Tämän kesän pisin melontaretki suuntautui Kemijoen latvoille. Ajankohta oli 17.-24.7. ja kilometrejä kertyi noin 90. Retki oli Tampereen Taivaltajien järjestämä, ja mukana oli yhteensä 12 melojaa. Kuusi avokanoottia, joista kolme sooloja, ja kolme kajakkia.
Reitti kulki Kemihaarasta ylös Naltiohaaraa pitkin, aina Naltiojoen tuvalle asti. Sieltä käytiin päiväretkellä patikoimassa Naltiotunturin laelle ja takaisin, ja sitten palailtiin Kemihaaraan ja jatkettiin Kemijokea alavirtaan aina Marttiin saakka. Matkan varrella käytiin kurkkimassa isompien sivujokien suupuolia, mm. Sorvortanjoki ja Kairijoki näyttivät molemmat melottavilta.
Ylävirtaan noustiin melomalla, sauvomalla ja liinaamalla. Vettä Naltiohaarassa kyllä oli, mutta joki on matala, joten mela tökki yhtenään pohjaan. Niinpä vaihdoin sauvomiseen, mikä olikin varsin mukavaa. Ensimmäinen kerta, kun sauvoin virtaavaa jokea ylös, aikaisemmat sauvomiskokemukset ovat lähinnä tekniikan opettelua järvenrannassa.
Naltiojoen tupa oli kesäkuosissaankin varsin mukava. Pihamaa oli heinittynyttä kenttää, mutta tuvan takametsässä mahtui isokin porukka telttailemaan. Itse roikuin ensimmäisen yön puussa, mutta sauvomisen jäljiltä sain iskiasvaivan, joten siirryin loppureissun ajaksi kovalle maalle. Huoltopysähdys Kemihaarassa mahdollisti varustetuunailut alaspäin mennessä, joten jätin riippumaton matkasta ja tyydyin rankiseen, erätoveriin ja telttamajoitukseen puuttomissa paikoissa.
Jokiretkikokemuksena Kemijoen latvavedet olivat mukavia. Vuolasta, tasaista virtaa, ja helppoja nivoja sekä I-, I ja I+ koskia. Ensialkuun toki vähän jännitti, sillä minulla oli vain vähän kokemusta Prospectorin melomisesta soolona koskessa. Aikaisemmat jokiretket ovat myös suuntautuneet pienemmille joille, mutta ei Kemijokikaan nyt vielä iso ollut. Joku pitkä suvanto-osuus oli satakunta metriä leveä, mutta koskipaikat olivat järjestään kapeampia, ja helppoja.
Retken leiripaikoista jäi mieleen Kaakkurikonelon hiekkatörmä sekä hyvin varustettu Pahtakosken tulipaikka. Jälkimmäisessä tilaa leiryitymiseen ei ollut kovin paljoa, mutta ilta-aurinko jätti paikasta mukavan fiiliksen.
Päivämatkat reissulla vaihtelivat alle kymmenestä melkein kolmeenkymmeneen. Lyhimmät päivämatkat olivat retken ensimmäisenä, ylävirtaan suuntautuneena päivänä, sekä viimeisenä, jolloin melontaa tapahtui vain aamun tunteina, iltapäivän kuluessa roudaamiseen ja kotimatkaan.
Mitä muuten jäi mieleen? Itäkairan karu kauneus ja hiljaiset erämaat, Naltiotunturin laajat maisemat, kutsuva Sorvortanjoki sekä nautittavan pitkät kosket, joissa riitti kiviä väisteltäväksi. Ja toki myös se sauvominen; jostain syystä ylävirtaan työskentely on sauvomalla paikoin jopa palkitsevampaa kuin alavirtaan veistely.
Sää viikon aikana vaihteli aurinkoisesta harmaaseen ja koleaan. Vesi puolestaan liikkui +14 ja +10 asteen välillä, keleistä riippuen. Latvavesillä oli lämpimämpää. Parina iltana saatiin vähän sadetta, mutta ei kovin isosti. Tuntui, että tumma taivas tiputti vetensä etupäässä muualle. Retken päätöksen hetkellä taivas kirkastui, ja sää lämpeni nopeasti lämpöaallon saapuessa Lappiin. Martista lähtiessä mittari näytti +23 astetta.
Retken päätteeksi kotimatkalla kaivoin netistä esiin Eero Avenin Naltio-humpan (videolinkin video ei tosin liity Naltioon mitenkään, musiikki ainoastaan). Sitä kuunnellessa paluumatka sujui vetreästi aina ensimmäiseen etappipaikkaan Etelä-Pohjanmaalle asti.
Retken kuvamateriaalista ei löytynyt juurikaan koskiotoksia, koska keskityin niissä melomiseen kuvaamisen sijasta. Ehkä joskus tulee hankittua vielä kypäräkamera tätä varten. Erämaisen joen tunnelmaan pääsee kuitenkin jotensakin kiinni jo näidenkin kuvien perusteella. Kiitoksia kaikille retkelle osallistuneille, hauska oli reissata Suomi100-teemalla Suomen pisimmän joen latvavesiä alas.
