Nokian Saaristosta kirjoitin jo aikaisemmin jutun. Joulukuussa kävin patikoimassa alueella pienen lenkin, sen järviä kierrellen. Nyt helmikuussa lunta alkaa Tampereellakin olemaan sen verran paljon, että metsään voi huoletta lähteä suksillakin ilman, että kivet raapivat koko ajan pohjia. Niinpä suuntasin viikonloppuna taas Nokian Saaristoon, pariinkin otteeseen. Ensin kävin lauantaina kiertelemässä Ylisenjärven rannoilla ja Hempunmaan maisemissa muutaman kilometrin iltalenkin, ja sitten sunnuntain ratoksi lähdin päiväksi kiertelemään Saariston ympärysjärviä ja ihailemaan maisemia Huokauskalliolle. Makkarat paistoin jossain metsässä tuulensuojaisessa aurinkoisessa rinteessä, ja iltaa vasten suuntasin takaisin kotiin.
Jalassa oli mainiot Altai Hok -karvapohjasukset, jotka sopivat hyvin sekalaiseen metsämaastoon, ylämäkiin ja alamäkiin, ja ajoittaiseen aukitallattujen polkujenkin kulkemiseen. Lauantain termoskannuretkellä sää oli lämmin, pari astetta plussalla, mikä oli yksi syy miksi metsään lähdin. Tiesin entuudestaan, että jos keli menee kovin lämpimäksi ja taivaalta tulee tuoretta vitilunta, niin karvapohja imee melkoiset lumipaakut. Olin kuitenkin utelias kokeilemaan, miten märkä ja lämmin keli ilman vitilunta toimii. Onnekseni huomasin, että suksen pohja toimii aivan hyvin märälläkin lumella. Käytännössä suksen pohja käyttäytyy samalla tavalla kuin tavallinenkin metsäsuksi, eli paakkuja kertyy jos on tuore ja lämmin lumi, muuten ei. Sunnuntain retkellä olikin sitten jo pakkaspäivä, tuulinen kylläkin, mutta oikein mukava hiihtosää.
Alue on retkikohteena varsin näppärä. Nokian taajama on lähimmillään noin kilometrin päässä, ja Porintieltä ei tarvitse välttämättä ajaa kuin 100 metriä sivuun, mistä alkaa käytännössä asumaton, katsantokannasta riippuen jopa 40 km2 laajuinen metsäalue, jonka noin 15 km2 ydinaluetta halkoo lukuisa määrä polkuja ja latuja. Alueen polut ovat talvellakin patikoitavissa, sillä polut pysyvät auki ahkerien lumikenkien käyttäjien ansiosta. Kulkijoitakin alueella riittää, sillä se on sopiva päiväretkikohde nokialaisille. Se on kuitenkin kooltaan moninkertainen Tampereen Kaupin metsäalueeseen nähden, joten äkkiäkös alueelle väkeä mahtuu. Seudun ainoalle laavulle asti en vieläkään päässyt, joten tulevillekin retkille riittää vielä tekemistä.
Ylisenjärven Kuivasaari. Nätti pieni kallioinen luoto.
Hirvilammi, maisema kuin jostain Inarista.
Hempunmaiden maisemissa hiihtelin hyvin kantavaa hakkuuaukkoa pitkin.
Mukana retkikaverina lapinporokoira Oili.
Pohjoisen Euroopan talvista väriloistoa: katajanmarjoja.
Suksen pohjakarva muutaman kilometrin märässä hangessa hiihtelyn jälkeen. Karva on märimmilään kannan alta.
Eväshetki. Leipää ja termoksesta kahvia, ja koiralle jotain raksuja. Mutta ensin koiraa pitää haukuttaa.
Laskevan auringon kajoa Ylisenjärven takana.
Sunnuntainen aamupäivä Kalliojärven eteläpäässä.
Reipas päiväretkeilijä. Anorakki omavalmiste vuodelta 2003, ja edelleen toimiva kapine.
Polun poikki kaatuneen puun päällä makaavan lumen läpi kurkistettu maisema.
Saariston suuri lohkare. Tuulisessa säässä lohkareen kyljessä oleva vanha mänty natisi äänekkäästi.
Sinikvartsia. Lohkare on jotain gabronsukuista kiveä, jossa on paikoin sinikvartsia.
Lohkareen alisessa lippaluolassa on joskus pidelty tuliakin, ehkä jopa yövytty. Näyttää kuin tämä mänty pitäisi lohkaretta paikoillaan.
Saariston pohjoisrinteessä avautui loiva mäki, jota kelpasi sujutella mutkitellen alaspäin.
Pieneen Porrasjärveen oli kaatunut hieno kelo.
Maisema Kalliojärvelle. Vesi oli noussut jäälle, joten jäitä pitkin ei tullut juuri hiihdeltyä.
Panoraama Huokauskalliolta länteen.
Huokauskalliolta näkyi hyvin Siuron laaksoon, jossa virtaavat Parkanon suunnalta tulevat vedet.
Vaaramonahteen komeita rinteitä.
Tuulen pudottamia risuja oli nyt runsaasti hangella, joten polttoainetta ei tarvinnut kauan hakea.
