Alkukesän jälkeen melonnat ovat jääneet vähemmälle, sillä melontaliikkeeni meni epäkuntoon. Onneksi kaksilapaisella melonta onnistuu. Tai nyt tiedän, että onnistuu, mutta pitihän se ensin selvittää. Sen tehdäkseni kävin tekemässä melontaretken Helvetinjärven kansallispuistoon suurelta osin kuuluvalla Koverojärvellä Ruovedellä.
Kovero on osa Helvetinjärven rotkojärviketjua. Järviketju on oivallinen melontakohde, mutta vaatii maakannasten ylittämistä. Tämä taas vaatii kevyttä kalustoa. Viime syksynä kävimme kokeilemassa järviketjun melontaa, ja totesimme sen mukavaksi paikaksi. Ongelmia muodostivat lähinnä pitkät kuivan maan siirtymät, lähinnä nousu rotkojärviketjulta ylös ja siirtyminen Haukkajärveltä seuraavalle melottavalle järvelle. Oikealla kalustolla nekin menivät melko mutkattomasti.
Ideaali kapine rotkojärvien melontaan on kevyt avokanootti tai packraft. Järvet ovat melko pieniä, joten retkikajakilla rannat tulevat liian nopeasti vastaan, ja runsaat rantautumiset ja kantopätkät teettävät työtä. Alle 15 kg painoinen kanootti puolestaan mahdollistaa siirtymiset yhdellä kertaa, eli kamat ja kanootin saa kulkemaan yhdellä kannolla järveltä toiselle.
Rotkojärviketjulla myös yksittäiset järvet ovat hyviä retkikohteita. Kovero on yksi, joka on varsin helposti tavoitettavissa, autolla pääsee järven rantaan ja kanootin saa helposti vesille. Järvellä on jonkin verran mökkejä, mutta suurin osa sen rannoista on rakentamattomia. Kansallispuistoon kuulumatonta rantaa löytyy myös, mikä mahdollistaa jokamiehenoikeudella leiriytymisen. Maaston hankaluudesta johtuen varmin majoite on kuitenkin riippumatto, joka mahdollistaa jälkiä jättämättömän leiriytymisen.
Koveron nähtävyyksistä vaikuttavimpia ovat sen eteläpään kalliojyrkänteet ja etenkin Kellarivuoren puoliluola. Vuoren kyljessä olevassa onkalossa on pieni soraranta ja vieraskirja. Paikka on tavoitettavissa vain vesitse tai jäätä pitkin.
Minulla on jostain syystä sitkeä muistikuva myös Koverolla sijainneesta virallisesta tulipaikasta. En nykyisistä verkkolähteistä löydä mainintoja siitä, mutta harmaassa aivokudoksessani on muistukuva kartasta, jossa järven rannalla olisi tulipaikka, joka on käytössä vain osan vuodesta. Muistikuvani ovat ilmeisesti ihan oikeita, sillä itärannalta löytyy paikka, jossa on jäljistä päätellen ollut virallinen tulipaikka joskus. Tuliringin ja liiterin jäänteiden lisäksi kauempaa metsästä löytyy huussin paikka. Ilmeisesti vähällä käytöllä ollut tulipaikka on poistettu käytöstä jo aikaa sitten, ja rakennelmat purettu. Joitain yksittäisiä hirrenpätkiä paikalta kuitenkin löytyy.
Itse melonta sujui mukavasti, vaikka melani oli liian lyhyt, 220 cm. Kajakkiin suunniteltu grönlantilaismela yltää juuri ja juuri veteen avokanootista, ja vesi valuu kanoottiin sisään aika lahjakkaasti. Toki melontatekniikalla vedentuloa saa vähennettyä. Alkumatkasta vettä kertyi kyytiin paljonkin, mutta matkan edetessä ja tekniikan kehittyessä sain veden valumisen kuriin. Oikean mittainen kaksilapainen avokanoottiin sopiva mela on noin kaksi ja puolimetrinen, ja malliltaan tavanomainen eli ei grönlantilainen.
Kevyen avokanootin melominen kaksilapaisella saattaa kuulostaa oudolta touhulta, mutta ei ole mitään uutta. Adirondackin alueella Yhdysvaltain itärannikolla sitä on harrastettu jo toistasataa vuotta. Eräkirjailija George Washington Sears esitteli jos 1880-luvulla tavan harrastaa melontaretkiä ultrakevyellä kanootilla, käyttäen kaksilapaista melaa. Sittemmin pack-kanootteina tunnettu kanoottimalli on alueella edelleen varsin suosittu rapakon takana, ja sopisi varsin hyvin myös monen suomalaisen järviketjun melontaan.
Forest and Stream -lehteen nimimerkillä Nessmuk kirjoitelleen Searsin kynästä on peräisin nykyaikaisen omavaraisen retkeilyn, grammaamisen ja kevytmelonnan ABC-kiria, Woodcraft & Camping, joka on ladattavissa ilmaiseksi Project Gutenbergin sivuilta. Paljon on muuttunut sadassa vuodessa, mutta yllättävän moni nykytrendi juontaa juurensa kyseisestä kirjasta. Esimerkiksi packraft-melonta toteuttaa hyvin samantyyppistä retkeilymallia, Searsin kanootithan painoivat usein alle kymmenen kiloa ja olivat kuljetettavissa helposti pään päällä, muiden kamppeiden kulkiessa repussa.
Nessmukin retket olivat ajallisesti pitkiä, ja kilometrejäkin kertyi. Vanhalla iällä tuberkuloosista kärsinyt erämies painoi vain vähän reilut 60 kiloa, mutta varusteiden keventämisellä ja optimoinnilla hän pystyi tekemään satojen kilometrien ja useiden kuukausien mittaisia retkiä Adirondackin erämaihin. Miehen saavutukset eräretkeilyn, luontomatkailun ja ympäristötietoisuuden nostamisen saralla olivat siinä määrin merkittäviä, että Smithnsonian Instituutti lunasti hänen vanhan kanoottinsa kokoelmiinsa vielä miehen eläessä, ja useat hänen kanooteistaan ovat päätyneet museoihin.
Nessmukin Forest & Stream -lehden artikkeleista osa on luettavissa verkosta. Adirondack Letters -nimellä tunnettu juttusarja kertoo pitkälti samoista asioista kuin Woodcraft & Camping, mutta painopiste on enemmän melonnassa ja retkillä vastaan tulleiden ihmisten ja tapahtumien kuvauksessa. Minulla on reissuilla usein mukana Amazon Kindle, jonne olen ladannut noin kirjahyllyllisen tavaraa, myös Nessmukin kirjoituksia. Mikä onkaan oivallisempi paikka niiden lueskeluun kuin riippumatto pienen suojaisessa poukamassa, öisen Koverojärven rannalla?
